Hyppää pääsisältöön
Kuva
Nainen nukkuu metsässä päiväunia.
Koronan jälkeen tiedossa on mielenterveyspommi: nuoret voivat huonommin, psykoterapiaan päästään turhan myöhään ja liian monta ovea pitää avata ennen kuin saa apua.
Kuva
Nainen nukkuu metsässä päiväunia.

Mielenterveys- ja päihdepalveluiden kehittämiselle on suuret odotukset ja on selvää, että mielenterveys- ja päihdepalveluita tulisi kehittää. Saamme lukea mediasta jatkuvasti siitä, että koronan jälkeen tiedossa on mielenterveyspommi: nuoret voivat huonommin, psykoterapiaan päästään turhan myöhään ja liian monta ovea pitää avata ennen kuin saa apua - ja yleensä kuitenkin liian myöhään. Tiedämme, että mielenterveyshäiriöiden aiheuttamat kustannukset ovat Suomessa miljardeja euroja vuodessa. Meille keskisuomalaisille asukkaille heikentyneen mielenterveyden aiheuttamat kustannukset ovat noin 5,5 euroa vuorokaudessa asukasta kohti.

Kun aloitimme työt elokuussa 2020 mielenterveys- ja päihdepalveluketjun kehittämisessä osana Keski-Suomen sote-uudistuksen hankkeita, tiesimme olevamme ison urakan edessä. Käynnistimme maakunnallisen mielenterveys- ja päihdepalveluiden kehittäjäverkoston, jonka tavoitteena on kehittää nykyisten organisaatioiden ja sote-uudistuksen toteutuessa suunnitella myös tulevan Keski-Suomen hyvinvointialueen mielenterveys- ja päihdepalveluita. Verkostoon on kutsuttu perustason mielenterveys- ja päihdetyön esimiehiä, työntekijöitä, erikoissairaanhoidon työntekijöitä sekä järjestöjä. Jo ensimmäisessä verkoston tapaamisessa nousi esiin se, että paljon on suunniteltu, käyty keskusteluita, pohdittu tarpeita ja kehityssuuntia, mutta konkretia on jäänyt pitkälti keskustelun tasolle. Meidän kehittämistyömme suurimpana haasteena onkin se, miten viedä asioita ja muutoksia käytännön työn tasolle. 

Kohtaamisen merkitys

Olen itse kehittämismatkan aikana pohtinut koko ajan enemmän aivan varhaisia palveluita. Eli palveluita, joissa meistä lähes jokainen asioi - terveysasemien lääkärin ja sairaanhoitajan vastaanottoja, suun terveydenhuoltoa, fysioterapeuttien vastaanottoja, kouluja, sosiaaliohjausta, päiväkoteja… Kuinka suuri merkitys näillä kaikilla toimijoilla on siinä, että elämän kuormittavissa tilanteissa ja kriiseissä sekä lievissäkin mielenterveyteen liittyvissä oireissa ja tuntemuksissa polku lähtee heti alusta alkaen oikeaan suuntaan ja ihminen tulee kohdatuksi! Mitä kaikkea meidän tulisi tehdä, että jokainen saisi apua heti ensimmäisen oven avauksen jälkeen, yhdeltä luukulta, oli se sitten mikä vain ovi tai luukku? 

Olen peilannut mielenterveys- ja päihdepalveluiden kehittämistä itseeni ja omiin kokemuksiini. Kroonisesta kivusta kärsivänä olen joutunut asioimaan monella eri lääkärillä ja tullut kohdatuksi hyvin monella eri tavalla. Olkapääni tulehduttua ja nivelrikon hankaloiduttua muistan, miten fysiatrin vastaanotolla purskahdin itkuun, etten ole nukkunut kohta kolmeen kuukauteen kivun vuoksi. Kerroin, että koen todella huonoa mieltä siitä, etten pysty ja jaksa viemään lapsiani puistoon kivun ja väsymyksen vuoksi. Lisäksi olin sairaanhoitaja, jonka tärkeimmät työvälineet, omat kädet, eivät kivun vuoksi toimineet normaalisti. Miten isolta asialta silloin tuntui jo se, että oma ammatti-identiteetti pitää rakentaa uusiksi! En saanut purkaukseeni oikein mitään kommenttia lääkäriltä, ja myöhemmin luin epikriisistä että "potilas ei ole suisidaalinen", muuta mainintaa mielialasta ei ollut. Muistan pohtineeni, että onko se tosiaan edelleen niin, että fysiatri keskittyy fyysiseen vaivaan, ja ne harmit pitäisi mennä kertomaan toisen alan ammattilaiselle. 

Ensiapua kuuntelemalla

Olisi tärkeää, että jokaisessa palvelussa osaisimme kohdata asiakkaan, ja pysähtyä kuuntelemaan. On tietysti tärkeää pystyä ohjaamaan ihminen mielenterveys- ja päihdepalveluihin, mutta uskon että jokainen pystyy antamaan niin sanottua ensiapua kuuntelemalla. Meidän täytyy panostaa siihen, että saamme ammattilaisille lisää työkaluja ja ymmärrystä mieleen liittyvissä asioissa.

Oma tarinani päättyi hyvin. Ymmärrän missä riskissä olin kivun, unettomuuden ja kaiken harmin kanssa. Ja eniten sen, että jaksamistani ei missään vaiheessa kysytty tai siihen tartuttu silloin, kun otin sen itse puheeksi. Kaikilla vastaavassa tilanteessa olevilla ei välttämättä ole toista tutkintoa ja mahdollisuutta tehdä muuta työtä, tukiverkkoa ympärillä ja tietoa eri palveluista. Ja ymmärrän nyt myös ihan eri tavalla sen, että omassa sairaanhoitajan työssäni minulla ei ollut riittäviä työkaluja ja osaamista huomioida asiakkaiden jaksamista ja mielenterveyttä. Organisaatiossani sen ajateltiin kuuluvan mielenterveys- ja päihdetyön ammattilaisille, mehän olimme somaattisia sairaanhoitajia. 

Yhteistyötä ja rohkeutta 

Kun kehitämme mielenterveys- ja päihdepalveluketjua, meillä on todellakin paljon tehtävää. Meidän tulee edistää ammattilaisten osaamista, lisätä ihmisten omia työkaluja pitää huolta mielenterveydestään, sujuvoittaa hoitoon ja palveluun pääsyä, ottaa järjestöjä enemmän mukaan kehittämistyöhön ja tunnustaa heidän merkityksensä mielenterveys- ja päihdetyön kentällä. Lisäksi meidän tulee kehittää perustason ja erikoissairaanhoidon saumatonta yhteistyötä ja konsultaatiokäytäntöjä. Nykyisistä pirstaleisista palveluista tulisi saada sujuvia palvelupolkuja asiakkaalle, joka saa avun ovelta jonka hän avaa. 

Huomioidaan ammattilaisina myös se, miten työkaveri lähellä voi. Rohkaistaan ihmisiä olemaan rehellisiä ja rohkeita sanoittamaan sitä, että nyt en jaksa, tarvitsen apua. Tärkeimpänä asiana kuitenkin koen sen sanoman viemisen eteenpäin, että mielenterveys on meidän kaikkien asia. Mielenterveys kuuluu kaikille. 

Emilia Nygren
projektityöntekijä, Keski-Suomen sote-uudistus

#hyväarkikaikille #soteuudistuskeskisuomi